Raskauden alussa odotukset tulevasta olivat jonkin verran erilaisemmat verrattuna nykyhetkeen. Nyt ollaan jo näin pitkällä (rv 27+4), joten uskallan jo todeta, että edelleen tunnistan itseni, en ole muumimammaksi muuttunut, en ulkoisesti enkä sisäisesti, enkä tuskin muutukaan. Ei sillä, että muumimammassa mitään vikaa olisi :) Paljon on kuitenkin muuttunut sitten elokuun. Seuraavaksi paljastan muutamia hypoteeseja (hohhoh kuinka hieno sana, mutta tulipa nyt mieleen :D), joita tein ihan raskauden alkuvaiheessa.

• Ensimmäisillä viikoilla, kun vointini oli todella hyvä ja saatoin huomata, että raskauspahoinvointi ei kosketa minua, ajattelin jatkavani normaalia arkeani niin pitkään kuin mahdollista. Ajattelin, että kunhan vaan itse päätän, että jaksan jumpat sun muut harrastukset, ei raskauskaan voi olla este. Ja metsäänhän meni. Motivaatiota treenata pienemmillä painoilla ns. kunnon ylläpitämiseksi...noh, sitä ei vaan ikinä löytynyt.  Se oli ensimmäinen synkistelyn paikka. Salitreeni sai jäädä ja päätin jumpata kotona kahvakuulalla sen verran kun huvittaa. No sekin tyssäsi erääseen kertaan, kun selkä jumitti totaalisesti ja oikealle jalalle astuminen tuotti tuskaa. Onneksi kipu hellitti, mutta niin jäi myös kahvakuulailu. Tällä hetkellä liikuntaharrastuksiini kuuluu pääasiassa kävely, kävely ja niin, kävely! Lisäksi teen väilllä myös kotijumppaa (lähinnä venyttelyä) sekä sunnuntaisin käyn jumpassa tarkoituksena saada hiki pintaan ja syke hetkittäin ylös :) Selkäkipu on ilmeisesti tullut jäädäkseen, mutta toistaiseksi ainakin sen kanssa voi elää :)

• Luulin, että opin bilettämään ilman alkoholia. No en opi enkä halua oppia. Piste. Mielummin jään kotiin, kun lähden selvinpäin katselemaan muiden rälläystä. Jo ennen raskautta huomasin, että biletys ei enää tuota samanlaista fiilistä kuin ennen (päinvastoin jäätävän krapulan) ja silloin tulikin otettua enää vaan hyvässä seurassa ja harkitusti :) Ei ole siis ikävä niitä juomia, vaan iltoja yhdessä kavereiden kanssa.

• Nämä edelliset totuudet kun selvisi, aloin odottaa kotiäiti-olotilaa: Jee, siivotaan. Jee, leivotaan. Jee, laitetaan ruokaa. Jee, sisustetaan jne. :) Täytyy sanoa, että liikuntaharrastusten jäätyä on jäänyt tietysti enemmän aikaa puuhastella kotona, mutten silti voi väittää erityisesti pitäväni näistä em. asioista...ainakaan vielä. Pyykinpesu on ehkä poikkeus. Se ei tuota minkäänlaista tuskaa. Pahinta on imurointi ja vessojen pesu. Ja nyt kun on aikaa, niin on myös aikaa miettiä, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Aikaisemmin tuli hoidettua pakolliset siivoukset sun muut sitten, kun nimenomaan oli pakko, mutta nyt sitä ajattelee, että paljon enemmänkin ehtisi, jos vaan viitsisi. Onneksi sentään arkipäivisin on töitä, joten ei sitä luppoaikaa nyt ihan älyttömästi jää. Ja mikä parasta: Kavereita ehtii nähdä enemmän :) Olettamus kuitenkin on, että SITTEN KUN vauva syntyy, niin SITTEN jostain löytyy se pullantuoksuinen kotiäiti :D joo, dream on...

• Faktat faktoina. En herkistele. Raskaushormonit, mitä ne on? Taatusti vain naisten mielikuvituksen tuotetta ja syy sekoilla. No...hmm..etenkin, jos mieheltä kysyisi, niin... :D Vielä parisen viikkoa sitten kuvittelin, ettei minua kosketa mitkään hormonitkaan. Kyllä ne vähäsen kuitenkin koskettaa. Esimerkiksi ärsyyntymiskynnys on madaltunut (aviomies parka), "olen aina oikeassa"-asenne lisääntynyt (aviomies parka), pillittäminen lisääntynyt jne. Pakko se vaan on myöntää :)

Tässä nyt muutama olettamus ja kertomus siitä, kuinka kaikki voi mennä ihan eri tavalla, kun luulisi. Tuskin olen ainoa odottava äiti pähkäillessäni näiden "ongelmien" parissa. Mutta vakavasti puhuen, en yhtään ihmettele, kuinka jotkut äidit sairastuvat masennukseen. Jos ympäriltä ei löydy tukiverkkoa (tai vaikka löytyisikin) ja oma mieli ei ole tarpeeksi vahva, ei ole mikään ihme, että masentuu. Päälle vielä pahoinvoinnit ja muut vaivat, joilta olen ainakin toistaiseki välttynyt, ja josta olen äärettömän onnellinen. Tästä kirjoituksesta saattaa saada sen kuvan, että suhtautumiseni raskauteen olisi ehkä negatiivispainotteinen (mikä sana sekin on?), mutta totuus on kyllä päinvastainen. Tänäkin aamuna kellon tikittäessä puolta kuutta sain herätä aina yhtä kummastuttavaan ilmiöön: Joku oikeasti on mahani sisällä ja se joku liikkuu ja elää :) Pitkään olen ajatellut, että onneksi vauva syntyy vasta huhtikuussa, onneksi siihen on vielä aikaa. Nyt ajatukseni ovat pikkuhiljaa kääntyneet ja odotan malttamattomana, että saisin vain sen pienen mahajumpparin syliini <3